Onhan minulla erinäisiä pulmia ollut aikaisemminkin, mutta pidän esikoisen syntymää jonkinlaisena vedenjakajana, koska äitiydestä seuraa se ettei enää ole vastuussa vain itsestään vaan myös lapsestaan. Kuten jo totesin, olen hakenut apua useammasta paikasta saamatta kunnollista apua. Alkuun kesti pitkään - liian pitkään -  ennen kuin pystyin myöntämään itselleni että tarvitsen apua. Sitten mies pisti hanttiin. Kun sain hänet mukaan, kohdallemme sattui "ei-paras-mahdollinen" työntekijä. Lisäksi olen huomannut sen, että koska työskentelen itse lasten kanssa, minun on lähes mahdotonta saada apua lapsiin liittyvissä asioissa, koska tiedän itse "liikaa". En kuitenkaan ole kaivannut tietoa vaan kanssakulkijaa, ihmistä joka pohtii asioita kanssani ja ymmärtää mitä päässäni liikkuu. 

Matkan varrelle mahtuu kaikenlaista. Kaksi rankkaa raskautta ja traumaattista synnytystä. Allergioita, korvatulehduskierteitä, jatkuvaa uhmaa, haastava vauva. Painostusta ottaa isompi pois päivähoidosta koska olen vauvan kanssa kotona. Parisuhdepulmia, avioeropohdintaa. Työstressiä, alanvaihtohaaveita, sairaslomia uupumuksen vuoksi. Kaksi taloa, lukuisia muuttoja, juurettomuutta, yksinäisyyttä. Unettomuutta, itkuisuutta, saamattomuutta. Huono äiti -fiiliksiä, arvottomuutta. Mies, joka alkuun oli sitä mieltä ettei meidän asiat muille kuulu ja myöhemmin että ainoa pulmamme on se että olen niin negatiivinen.

Matkalle mahtuu myös erinäisiä auttajia. Synnärillä ollessa psykiatrinen sairaanhoitaja, joka kehotti hakemaan apua, mutta en vielä ollut valmis. Sitten kun olin valmis: Neuvolan terveydenhoitaja, jonka mielestä kaikkia pienten vauvojen äitejä väsyttää. Perhetyöntekijä, joka keskittyi vain vauvan yösyöttöjen lopettamiseen ohittaen tuskastumiseni uhmaavan esikoisen kanssa. Perheneuvoja, joka myötäili miestäni eikä tuntunut tajuavan todellisia ongelmia. Toinen perhetyöntekijä, joka oli sitä mieltä että vuorovaikutukseni lasten kanssa on hyvää, vaikka koko tapaamisen ajan purin hampaita yhteen ja meinasin menettää hermoni. Terveyskeskuspsykologi, jonka kanssa ollaan päästy sinänsä hyviin keskusteluihin, mutta joka keskittyy parisuhteeseen ja miehen vuorovaikutukseen lasten kanssa ohittaen sisäisen tuskani. Terveyskeskuslääkäri, joka vuoden ajan ihmetteli ja vasta sitten laittoi lähetteen eteenpäin.

Lääkkeitäkin on kokeiltu jos jonkinlaisia. Ensimmäisenä nukahtamislääke, joka ei tuntunut auttavan ja jota en raskauden vuoksi uskaltanut syödä pitkään. Masennuslääke, joka auttoi, mutta jota toinen lääkäri ei enää suostunut määräämään. Toinen nukahtamislääke, joka ei myöskään auttanut. Nukkumiseen vaikuttava mielialalääke, joka kyllä auttoi nukkumaan paremmin ja poisti unettomuuteen liittyvän ahdistuksen, mutta väsytti päivälläkin niin että olin yhtä väsynyt kuin ilman lääkettäkin. Masennusdiagnoosi, jonka oikeellisuudesta en ole varma. Taas uusi masennuslääke, tämänkään ei auttanut, mutta aiheutti painonnousua ja suun kuivumista. Neljäs masennuslääke, joka aiheutti huimausta ja sen ettei seksi tuntunut miltään. Tämä tuntui auttavan mutta kesäloman jälkeen tajusin että lomailu auttoi enemmän. Lähete psykiatrin poliklinikalle ja päätös lopettaa lääkekokeilut. Tällä hetkellä ainakin tuntuu että kotikonstit tehoavat kemikaaleja paremmin. Musiikki täysillä, hyvä kirja kädessä, pussillinen suklaata ihan itsekseen - hyvää tekee!