Hengissä ollaan, en vain ole ehtinyt / jaksanut viime aikoina riipustella tänne. Psykologin olen tavannut muutaman kerran, alkukartoitus on nyt tehty ja päädyttiin aloittamaan lyhytterapiajakso (liittyy työntekijän koulutukseen), sen jälkeen mietitään miten edetään. Psykiatrinkin tapasin toistamiseen. Hän määräsi - yllätys, yllätys - nukahtamislääkkeitä. Otin reseptin mutta en aio lääkkeitä käyttää.

Tämän viikon tiistaina sattui yksi yllättävä (eikä niin mukava) asia, jonka selvittelyyn on kulunut monta päivää. Voimavarani eivät yksinkertaisesti riitä tällaiseen. Ensin tuli totaalisen avuton olo, "mitä ihmettä teen". Kotona tuli itku (ja mies sai taas ihmetellä). Ensimmäinen yö meni asioita miettiessä ja sen seuraukset tuntuvat edelleen, hyvä etten nukahda seisaalleen. Ei enää muita yllätyksiä, kiitos!  

Reunalla siis keikutaan. Tai pikemminkin pidetään kynsin hampain kiinni viimeisestä oljenkorresta.

Eikö minulla tosiaan ole oikeutta pyytää mitään? 

Eikö kyyneleilläni ole merkitystä?

Enkö minä merkitse mitään?

Miten voit jättää minut totaalisen yksin?

Sama kai vaikka haihtuisin savuna ilmaan.

Ehkä se sunnuntain masis oli vain arkeen paluun ankeutta. Maanantai-iltana mökötin vielä sohvannurkassa ja kuuntelin mielentilaani sopivaa musiikkia, mutta sen jälkeen on jo sujunut paremmin. Ei nyt mitenkään loistavasti mutta paremmin. Nyt en vihaa miestäni enkä itseänikään.  

Kävin ensimmäisen kerran psykologin vastaanotolla. Alku ainakin vaikutti lupaavalta. Sen puhelimessa heränneen epäilyn jälkeen. Tuntui jotenkin hämmentävältä, kun joku melkein tunnin ajan kuuntelee ja keskittyy vain minuun. Ja aika ankealta että sellaista tapahtuu vain terapiassa.

Sain kotitehtäväksi miettiä ajattelutapojani. On kyllä niin masentunutta että oksat pois :( Minä en kelpaa. Pelkään etten tule hyväksytyksi. Lepyttelen muita vaikka olen itse vihainen. Annan periksi muiden toiveille. Mielialani vaihtelevat nopeasti. Raivostun ja teen jotain mitä pian kadun. Provosoin. Provosoidun. Tunnen etten voi hallita elämääni. Olen liian kriittinen itseäni kohtaan. Syyllistän itseäni. Vihaan itseäni. Olen yliaktiivinen. En pysty keskittymään. Koen että kukaan ei ymmärrä minua. Olen yksin ymmälläni.  Muutamia mainitakseni.

Katseltiin töissä alkuvuoden tilastoja. Olen tehnyt lyhennettyä työaikaa, mutta huomasin että minulla on tilastoitua työtä aivan saman verran kuin täyttä päivää tekevilläkin. Silti tunnen syyllisyyttä siitä että teen liian vähän. Kun niitä pyyntöjä satelee ja pinot pöydällä kasvaa... Tiedän että työmääräni on kohtuuton, samoin ulkoa asetetut vaatimukset, mutta silti on niin vaikea löysätä tahtia. Eikös se niin ole että kiltit ihmiset uupuvat?