Ehkä se sunnuntain masis oli vain arkeen paluun ankeutta. Maanantai-iltana mökötin vielä sohvannurkassa ja kuuntelin mielentilaani sopivaa musiikkia, mutta sen jälkeen on jo sujunut paremmin. Ei nyt mitenkään loistavasti mutta paremmin. Nyt en vihaa miestäni enkä itseänikään.  

Kävin ensimmäisen kerran psykologin vastaanotolla. Alku ainakin vaikutti lupaavalta. Sen puhelimessa heränneen epäilyn jälkeen. Tuntui jotenkin hämmentävältä, kun joku melkein tunnin ajan kuuntelee ja keskittyy vain minuun. Ja aika ankealta että sellaista tapahtuu vain terapiassa.

Sain kotitehtäväksi miettiä ajattelutapojani. On kyllä niin masentunutta että oksat pois :( Minä en kelpaa. Pelkään etten tule hyväksytyksi. Lepyttelen muita vaikka olen itse vihainen. Annan periksi muiden toiveille. Mielialani vaihtelevat nopeasti. Raivostun ja teen jotain mitä pian kadun. Provosoin. Provosoidun. Tunnen etten voi hallita elämääni. Olen liian kriittinen itseäni kohtaan. Syyllistän itseäni. Vihaan itseäni. Olen yliaktiivinen. En pysty keskittymään. Koen että kukaan ei ymmärrä minua. Olen yksin ymmälläni.  Muutamia mainitakseni.