Jäin miettimään mistä tämä tyhjyyden tunne johtuu. Olen jo pitkään ollut taipuvainen ajattelemaan että kaiken takana on työuupumus tai parisuhdepulmat. Työuupumusta on helppo hallinnoida, ainakin teoriassa. Voin tehdä lyhyempää työaikaa, jäädä sairaslomalle, vaihtaa työpaikkaa, jäädä äitiyslomalle tai muuten vain vähäksi aikaa työelämän ulkopuolelle. Parisuhdepulmista voin syyttää miestä. Ainakin meidän tapauksessa se on helppoa, koska mies on niin jästipää, että sen kanssa saa riidan aikaiseksi vaikka leivän voitelemisesta. Eroamistakin olen välillä ajatellut, mutta en minä sitä oikeasti taida haluta, ainakaan tässä vaiheessa kun apu on vielä saamatta. Lapsiin liittyvät jutut ovatkin jo vähän hankalampia, niistäkin voin osittain syyttää miestä, mutta vastuu äitiydestäni on minulla, nyt ja aina. Ja syyllisyys seuranani.

Nyt oli pakko kohdata se että moni asia on pielessä ihan omassa päässäni. Olen toki tiedostanut sen ennenkin, mutta nyt se nousi esiin niin selvästi etten voinut ohittaa sitä. Omasta itsestäni en pääse eroon, en vaikka mitä tekisin. En myöskään tekojeni seurauksista. Tämän todellisuuden kanssa täytyy elää, jaksoin tai en. Apua toki on saatavilla, mutta nyt tuntuu että olen niin syvällä etten jaksa kaivautua maan pinnalle. Tai kuin makaisin alastomana lumihangessa, tietämättä mitä tehdä.

Ps. Tähänkin tuli Apulanta-viittaus, ihan vahingossa tällä kertaa ;) Joten jatketaan:

Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla. Miten kauan sitä kestää, ei, sitä ei voi tietää. 

(Apulanta: Koneeseen kadonnut)