Reunalla siis keikutaan. Tai pikemminkin pidetään kynsin hampain kiinni viimeisestä oljenkorresta.

Eikö kyyneleilläni ole merkitystä?

Enkö minä merkitse mitään?

Miten voit jättää minut totaalisen yksin?

Sama kai vaikka haihtuisin savuna ilmaan.

Kävin ensimmäisen kerran psykologin vastaanotolla. Alku ainakin vaikutti lupaavalta. Sen puhelimessa heränneen epäilyn jälkeen. Tuntui jotenkin hämmentävältä, kun joku melkein tunnin ajan kuuntelee ja keskittyy vain minuun. Ja aika ankealta että sellaista tapahtuu vain terapiassa.

Sain kotitehtäväksi miettiä ajattelutapojani. On kyllä niin masentunutta että oksat pois :( Minä en kelpaa. Pelkään etten tule hyväksytyksi. Lepyttelen muita vaikka olen itse vihainen. Annan periksi muiden toiveille. Mielialani vaihtelevat nopeasti. Raivostun ja teen jotain mitä pian kadun. Provosoin. Provosoidun. Tunnen etten voi hallita elämääni. Olen liian kriittinen itseäni kohtaan. Syyllistän itseäni. Vihaan itseäni. Olen yliaktiivinen. En pysty keskittymään. Koen että kukaan ei ymmärrä minua. Olen yksin ymmälläni.  Muutamia mainitakseni.

Ensinnäkin, ne ovat aina olleet välttämätön paha. Lykkään niitä normaalistikin eteenpäin ja yritän tehdä jossakin välissä kalenteroimatta niille tarpeeksi aikaa. Jos se ei onnistu muulloin niin ennen kesälomalle jäämistä puserran kaiken valmiiksi. Olen viime tipan ihminen eli saan paremmin aikaiseksi sitten kun on pakko. Näiden osalta ei ole mitään deadlinea, ne vain on tehtävä jossain välissä. Ennen kuin alkaa nolottaa. Ennen kesälomaa sain valmiiksi ne mitkä oli pakko saada valmiiksi, nämä onnettomat jäivät roikkumaan ja roikkuvat varmaan vielä ensi keväänäkin ellen nyt pakota itseäni tekemään niitä... Tällä hetkellä saan aikaiseksi vain ne asiat joita joku odottaa, siis palaverit, sovitut tapaamiset, puhelut, sähköpostit. Vaikka varaisin kirjoittamiselle koko päivän, tulosta ei synny, koska kukaan ei valvo. On paljon helpompi siivota arkistoa tai mennä kopioimaan papereita.  

Mutta koska kirjalliset hommat on pakko tehdä, tekisin niistä mielellään niin hyviä kuin mahdollista. Haluan että ne ovat hyviä sekä sisällöllisesti että kielellisesti. Haluan huomioida kaikki oleelliset asiat ja mielellään tehdä muutaman sivuhuomautuksenkin. Haluan että teksti on sujuvaa ja ymmärrettävää, loogisesti etenevää ja virheetöntä. Jo koulussa sain hyviä arvosanoja ainekirjoituksista ja yliopistolla tuntui että joistakin tenteistä sai hyviä arvosanoja suoltamalla sujuvaa tekstiä joka linkittyy edes jollakin tavalla kysymykseen ja tenttikirjojen teemoihin. Normaalitilanteessakin käy joskus niin että muotoilen päässäni hienoja lauseita mutta en saa siirrettyä niitä paperille. Nyt kun olen väsynyt, hyvän tekstin tuottaminen on äärimmäisen työlästä. En nyt viitsisi edes laittaa ylös pääkohtia ja muotoilla tekstiä luettavaan muotoon myöhemmin, koska raakaversioiden lukeminen on tuskaista, koska en keksi niihin mitään parannuksia. 

Kolmanneksi mielessä kummittelee esimiehen aikoinaan heittämä kommentti siitä että kirjoitan liian pitkästi ja tuhlaan kallista työaikaa. Olen kuullut, että pomo on muissa yhteyksissä kehunut tuotoksiani, mutta kyllä tuo silti loukkaa. Sama kuin kieltäisi minua ajattelemasta. Siitähän minulle maksetaan - akateemisesta älykkyydestä.  

Neljänneksi olen peitellyt saamattomuuttani sillä että en voi ottaa uusia töitä ennen kuin saan vanhat valmiiksi. Tämä ei mene enää kauan läpi. Itse asiassa ensi viikolla on pakko aloittaa uusia juttuja.

Jotain valoa tunnelin päässä sentään on. Sain tänään yhden jutun melkein valmiiksi. Sellaisen mikä pitää saada eteenpäin toisille työntekijöille. Pitaa katsoa nuo muutkin tällä silmällä ja jos ei muu auta niin sopia asioiden tiimoilta palavereja, ne olkoon takarajoja näille.

Nyt oli pakko kohdata se että moni asia on pielessä ihan omassa päässäni. Olen toki tiedostanut sen ennenkin, mutta nyt se nousi esiin niin selvästi etten voinut ohittaa sitä. Omasta itsestäni en pääse eroon, en vaikka mitä tekisin. En myöskään tekojeni seurauksista. Tämän todellisuuden kanssa täytyy elää, jaksoin tai en. Apua toki on saatavilla, mutta nyt tuntuu että olen niin syvällä etten jaksa kaivautua maan pinnalle. Tai kuin makaisin alastomana lumihangessa, tietämättä mitä tehdä.

Ps. Tähänkin tuli Apulanta-viittaus, ihan vahingossa tällä kertaa ;) Joten jatketaan:

Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla. Miten kauan sitä kestää, ei, sitä ei voi tietää. 

(Apulanta: Koneeseen kadonnut)

Mutta nyt kotona on kurja olla. Pyykkirumban olen hoitanut, joten ajantäytettä on ollut, mutta siitä huolimatta on jotenkin tyhjä olo. Tätäkö tämä nyt on? Kun ei ole mitään mitä odottaa? Mitään kivaa. Ärsyttävä työ, idiootti mies, ikuisesti kinastelevat lapset - siinäkö on kaikki mitä elämällä on tarjota???

Ensi viikko on töissä helppo sen suhteen että melkein kaikki muut ovat lomalla, vain keskiviikolle on sovittuna palaveri. Mutta siitä tulee kamala paine saada jotain aikaiseksi niiden rästiin jääneiden juttujen suhteen. Ja ilman aikataulutusta se tuskin onnistuu.

Päätin, etten tee enempää kuin jaksan. En juokse seitsemään paikkaan päivän aikana. En aloita jokaista aamua kahdeksalta. Lähden aikaisemmin pois jos siltä tuntuu. Teen vanhat jutut valmiiksi ennen kuin aloitan uusia. Jos olen pois, raivaan kalenteriin tilaa enkä tunge tapaamisia olemattomiin väleihin. Tähän kaikkeen on esimiehen lupa: "parempi että olet töissä ja teet sen minkä jaksat kuin että jäät kokonaan pois". Tajuan toki että hän ajattelee asiaa työnantajan näkökulmasta mutta helpottaa tuo kuitenkin.